tiistai 31. heinäkuuta 2012

Ajatuksia lopettamisesta.

RIINA:
Tosi vaikeaa pukea sanoiksi kaikkia fiiliksiä ja ajatuksia. Ja kaikkea sitä mitä ollaan saatu kokea. Ei meistä kukaan seittemän vuotta sitten osannu odottaa tai toivoa sitä kaikkea mitä me saavutettiin. Tää bändi oli enemmän mitä mä itse saatoin kuvitellakaan. Emmä esimerkiksi ajatellut, että päästäisiin ns. näin pitkälle, et istun itku silmässä kirjoittamassa jengille jäähyväistekstiä. Silti, tässä oon enkä oikein tiedä mitä teille sanoa. Muuta ku ihan järjettömän suuri kiitos kaikille. Tää on ollu semmonen matka mitä ilman olisin varmasti erilainen ihminen - melkein kolmasosa elämästä on tosi merkittävä aika. Ei voi muuta kuin olla ihan äärettömän kiitollinen kaikesta.


ENNI:


Olin 15 vuotta ku me alettiin soittamaan ja nyt mä oon 22. Ja finito. Näihin vuosiin mahtuu kaks mulle äärimmäisen tärkeää levyä ja niin hävyttömän monta vielä tärkeämpää keikkaa. Tää bändi oli mulle kaikki. Harmittaa älyttömän paljon, että tää ei sitten kestänytkään ikuisuuksia, mutta tärkeintähän tosiaan on se, että tätä touhuttiin niin kauan ku oli kivaa. Ei tätä koskaan haluttu jatkaa, jos sitä ei pysty tällä samalla porukalla tekemään. 


Ai miksi ei oltais otettu vaan pientä lomaa bändistä? Kunnon keikkatauko? Ei me pystytä siihen. Me ollaan pari luovaa taukoa pidetty ja silti ollaan otettu pari keikkaa vastaan. Ei ole hyvä pitää taukoa, jos ei saa kunnolla uutta tehdyksi. Ei ole mukava jauhaa sitä samaa vanhaa settiä vuodesta toiseen. Ei se minua haitannut, mutta varmasti meidän kuulijakunta olisi mielellään jo jotain uutta meiltä kuullut. Ei me haluttu ikinä, että tämä jämähtäis paikoilleen. Lyödään nyt kamat kunnolla kasaan ja katotaan comebackkiä sitten viiskymppisinä. Kaikki muukin tässä tapahtui niin nopeasti, ettei tätä projektia halua jättää lojumaan mihin sattuu. Liian tärkee juttu.


Ekoissa soittosessioissa me kolme valittiin soittimet. Henna halus soittaa bassoa ja meidän piti Riinan kans päättää kumpi soittaa rumpuja ja kumpi kitaraa. Riina oli aiemmin soittanu kitaraa, mutta ei me haluttu sitäkään että liidilaulaja istuis rumpujen takana. En tiiä, miksi minä ees rupesin laulamaan. Kai se vaan kehkeyty niin. Tykkään laulaa. 


Pitkin näitä vuosia mä tappelin (ja tappelen silloin tällöin edelleen) ääniongelmien kanssa. Musen lämppärikeikoilla mä itkin ku menin lavalle. Ääni oli niin finaalissa. Kritiikki tuntu pahalta. Ilkeät kommentit tuntu pahalta pitkin matkaa, vaikka yritin olla lukematta nettikirjotuksia ja esittää, että ei kiinnosta. Silti musiikintekeminen on mulle aina ollu parasta terapiaa ja sitä mä en ikinä aio lopettaa. Nämä kaks levyä on kokonaan mun päiväkirjaa. Ajatuksia ihmisistä ja elämästä ja omasta itsestä. 


Hienoja kokemuksia. Hienoja ihmisiä. Olen ollut onnekas. Meillä on ollut maailman paras taustatuki. Meidän kanssa oli tekemisissä ne ihmiset, jotka tosiaan ja aidosti välittää musiikista ja hyvästä meiningistä. Oikea asenne. Ei mitään hittien metsästystä, vaan ihan aitoa tavaraa ja tunnetta. Tuhat kiitosta menee tietty koko bändille. Oon ollu varmaan raskasta seuraa ajoittain. 


Iso iso iso kiitos Juha Juoni! JJ on juuri näitä ihmisiä, jotka tekee tätä hommaa oikeista syistä. Juhahan alko meidänki keikkoja järkkäämään puhtaasta mielenkiinnosta, se halus auttaa! Samoin Yliaskan Simelle suuresti kiitosta. Niinku Simelläkään ei ois ollu tarpeeks hommaa! Jakso se silti meitä alkutaipaleella puskea eteenpäin ja olla mukana ja hoitaa niitä mozzarellatikkuja ja järkätä keikkaa. Kotijoukoille tuhat kiitosta ja kumarrusta. Alaikäsinä päästiin kiertelemään Suomea ja vähän maailmaakin. Meihin luotettiin ja kaikki nuo kokemukset kasvatti meitä ihmisinä. Warner Music Finland! Kiitos. Ei varmaan jaksettu olla hirveän helppoja tyyppejä aina, mutta me kyllä arvostetaan kaikkea sitä mitä meidän puolesta teitte. Bisnes on bisnestä ja levyjen toivois myyvän vähän enempi. Silti meidänki hommaan jaksoitte nähä vaivaa, koko porukka. 


Stalingrad Cowgirls Cavalry, buttcrack on your mirror, herranen aika sentään. Ei vois parempaa joukkiota saada vierelleen. Teidän kanssa oli ihanaa, te olette hulvattomia. Ja omistautuneita! Kerranki "siellä jossain keikalla" ekan biisin aikana Hennalla hajos basso, mulla katkes kieli ja olin unohtanu kengät autoon. Lava oli tulikuuma, oli aika helteinen päivä... Paljain jaloin steppasin siinä ja tuntu siltä että nyt ei kyllä toimi mikään. Sitten nämä meijän omat urpot juoksee sieltä jostain portilta ja yllättää meidät niin totaalisesti. ALOIN ITKEMÄÄN. Ihania hetkiä ja muistoja. Ja se ihmisen kokonen orava...


Kiitos te kaikki. Minä kyllä jatkan, pöytälaatikossa (eli tässä macin garagebandilla) on kyllä tekeleitä ja ne ei jää vaan sinne. Kyllä te vielä jotain kuulette, ei tätä noin vaan lopeteta!


Raskas mieli ja raskas sydän. Etiäppäin vaan!









HENNA:
KIITOS!

Kaiken tämän hiljaiselon jälkeen luulisi, että jäähyväisten kirjoittaminen olisi jotenkin helpompaa. Mutta ei tää nyt ollutkaan. En osaa edes kuvailla miten tärkeä juttu tämä bändi on ollu mulle. Kun tytöt pyys mua mukaan 2005 reenikselle olin vielä ujo 15 -vuotias tyttö jolla oli pitkä vaalea tukka kahdella pompulalla. Siitä ei lopulta ole edes niin pitkä aika, mutta tuntuu että tässä välissä on ikuisuus. Mutta siihen ikuisuuteen on mahtunut lukematon määrä iloa, onnistumisia ja vähän itkujakin. Tämä on ollut melkoinen kasvutarina, niin bändinä kuin ihmisinäkin. Tää on tehny musta sen ihmisen, joka nyt oon. 


Tämä on ollut isompi osa mun elämää ku mikään luultavasti tulee ikinä olemaan.
Olen todella kiitollinen kaikille ihmisille jotka ovat tehneet tämän mahdolliseksi. Melkein hävettää ajatella sitä, kuinka paljon meidän eteen on tehty töitä ja mitä mahdollisuuksia meille on annettu. Isoimpina juttuina mieleen tulee heti Kiinan kiertue, Mötley Cruen lämppäyskeikka Moskovassa ja Michael Monroen kanssa soittaminen Japanissa. Mutta tärkeimmät keikat mitä ollaan heitetty, on ollu niitä pieniä pistokeikkoja mitä ollaan tahkottu niin perhanasti ympäri Suomea. Ja niiltä mukaan tarttuneita ihmisiä (kuin paska rattaassa <3).

Enpä vielä osaa sanoa, että mihin tästä. Pitää varmaan mennä kouluun, että pääsee siihen 8-16 elämään kiinni. En kuitenkaan myy bassokamoja, ei tämä vielä tähän jää. ;)

Kiitos vielä Juha, Damageri. Oot kestäny meitä kaikessa ja kamalan pitkään. Voi sua. Ilman sua ei oltais päästy yhtään mihinkään. Kiitos Tommi, Oksu ja Viltsu. Kiitos äidit, iskät, mummot ja mummit. Enempää en luettele. Tiedätte kyllä.

Kaikkein isoin kiitos ja anteeksipyyntö menee kyllä Stalingrad Cowgirls Cavalrylle. Olitte aivan upeita. Teidän takia tätä hommaa jaksoi. Ei voi uskoa, miten upeita ihmisiä on tavannut, oppinut tuntemaan. Ja miten tämä bändi on yhdistänyt ihmisiä. Kiitos.

Kiitos Enni ja Riina. 

Nyt mä sytytän (pikku)sikarin ja itken ja nauran näitä vanhoja kuvia katsellessa!

- Henna.










keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

13.6.

Huomenta vaan.
Erehdyin käymään kotisivujen vieraskirjaa lukemassa ja nolostuin. Onhan tämä nyt naurettavaa, että minkäänlaista infoa ei kuulu mistään päin ja voin kyllä ihan suoriltaan myöntää, että olen vältellyt vastaamasta tämäntyyppisiin kysymyksiin. Missä me mennään? Mitä me tehään? Tehäänkö me enää ikinä mitään? Mitä me ollaan tämän hiljasuuden ajan tehty?

Noh. Edellinen blogimerkintä oli siis joskus vuos sitten maaliskuussa. Hävettää. Meidän edellinen keikka oli Helsingissä, On The Rocksissa joskus joulukuun -11 alussa ko lämpättiin Ginger and Frienddssejä. Sehän oli kaikinpuolin ihan mahtava ilta. Oli hienoa nähä ekaa kertaa elämässä Wildheartsin biisejä livenä (toki ei ny ollu se Wildheartsin kokoonpano, harmi) ja muutenki ne kaverit osaa kyllä olla kaikinpuolin niin mukavia että ei ollu ollenkaan hankalaa nousta lavalle ennen heitä.

Meille on tulossa muutama keikka. Yhen pitäis olla nyt ehkä kesäkuussa? Hävettää ku en ees muista. Meillä on Nosturilla treenis, josta me maksetaan joka kuukausi sen verran et sen rahan vois käyttää vaikka ja mihin. Se on meille enemmänki semmonen kamojensäilytyspaikka. Onhan sieltä Tampereelta nyt ihan helvetin hankala päästä tänne Helsinkiin treenaamaan. Miten me sillon onnistuttiin treenaamaan ja äänittämään levyä ku minä asuin Sallassa, Henna Helsingissä ja Riina Tampereella? Tehtiin me keikkojaki sillon. Tällä hetkellä suurin onkelma on ehkä kuitenki se, että meillä ei oo laulukamoja siellä. Ja semmosten ostamiseen tarttee rahaa. On hankala rueta uusia biisejä treenaa, jos ei oo mihin laulaa.

Mä oon itse jopa miettinyt, että oisko järkevämpää vaan jättää tämä tähän. Toissapäivänä katoin yhtä videopätkää, jonka oon itekseni väsännyt iMoviella omakuvaamistani bändimatskuista ja videon lopussa tirautin pari kyyneltä. Ei hävetä myöntää. Mulla itellä on ihan älytön ikävä keikalle ja ylipäätään kiertelemään ympäriinsä. Festareita. Hikisiä klubeja. Ihan mitä vaan! Kävin tuossa talvella katsomassa Tavastialla Michael Monroen keikan ja aattelin, että ko sen melkeinpä saman setin on nähny jo useasti ni se ei niinkään lujaa hetkauttais ku ekalla kerralla. No mitäs. Itkin sielläki!! Sehän on mieletön bändi. Mutta päällimmäisenä asiana mun mielessä oli tää: me ei enää ikinä tulla soittamaan sillä lavalla eikä millään muullakaan lavalla niin että ihmiset ois siinä ja niitä ois paljon ja niillä ois kivaa.

Mä oon kirjottanu biisejä. Kukaan ei oo juuri kysellyt tai painostanut, että uutta matskua pitäis olla. Hiljaiseloa kaikinpuolin. Mulla on ollu oma rauha kirjoittaa. Ja niitä on tullu ihan reippaasti. Pienen painostuksen alla sitä matskua vois olla jo ihan levyllinenkin. Nyt mä oon kehittyny paljon enempi tekstipuoleen. En mene enää ehkä helpoimman kautta, vaan mietin niitä sanoja tarkemmin. Mä oon myös miettinyt, pitäiskö mun tehä joidenki kavereiden kanssa mun oma levy mun omista biiseistä sillä aikaa kun oottelen, että Riina touhuaa siellä Tampereella ja Henna päiväkodissa. Olo on kaikinpuolin turhautunut.

Mä oon kesälomalla ja mulla ei oo mitään tekemistä. Mä soitan ja kirjotan ja mä haluisin nauhottaa tällä mun koneella enempi ja paremmin. Tähän asti mä oon tehny pikkudemoja Garagebandilla tän koneen mikin kautta. Siis soitan vaan akkaripohjat ja lisään hullun läjän lauluja. En tiiä. Emmää tiijä.

Olin reissun päällä tuossa kesäkuun alussa ja siellä multa nyysittiin käsveska. Perskale. Henkkarit ja kaikki. Mä joudun ny oottaa uutta ajokorttia sen viis viikkoa ja uutta passiakin viikon. Ei oo henkkareita = en voi nauttia ees terassikeleistä ite siellä terassilla ko MULLE EI TARJOILLA jos ei oo henkkareita. Hehheh.

Muuten kaikki on ihan hyvin. Työt loppui ja kouluista odottelen vastauksia. En tiedä, haluanko kouluun vai ei. Sekin sitoo niin paljon. Toisaalta viikonloput ois väkisinkin vapaat, joten keikkaa vois (...) tehä.

Mä haluaisin vastauksia muiltakin tytöiltä.
Mä en ihan ees tiiä mitä ne aattelee meidän bändistä ja sen tulevaisuudesta enää.

Musta tuntuu, etten mä oikein pysty olemaan elämässäni tyytyväinen, jos mä en voi soittaa.

Terveisiä kaikille ja pitäkääs huolta :)
Enni.