tiistai 31. heinäkuuta 2012

Ajatuksia lopettamisesta.

RIINA:
Tosi vaikeaa pukea sanoiksi kaikkia fiiliksiä ja ajatuksia. Ja kaikkea sitä mitä ollaan saatu kokea. Ei meistä kukaan seittemän vuotta sitten osannu odottaa tai toivoa sitä kaikkea mitä me saavutettiin. Tää bändi oli enemmän mitä mä itse saatoin kuvitellakaan. Emmä esimerkiksi ajatellut, että päästäisiin ns. näin pitkälle, et istun itku silmässä kirjoittamassa jengille jäähyväistekstiä. Silti, tässä oon enkä oikein tiedä mitä teille sanoa. Muuta ku ihan järjettömän suuri kiitos kaikille. Tää on ollu semmonen matka mitä ilman olisin varmasti erilainen ihminen - melkein kolmasosa elämästä on tosi merkittävä aika. Ei voi muuta kuin olla ihan äärettömän kiitollinen kaikesta.


ENNI:


Olin 15 vuotta ku me alettiin soittamaan ja nyt mä oon 22. Ja finito. Näihin vuosiin mahtuu kaks mulle äärimmäisen tärkeää levyä ja niin hävyttömän monta vielä tärkeämpää keikkaa. Tää bändi oli mulle kaikki. Harmittaa älyttömän paljon, että tää ei sitten kestänytkään ikuisuuksia, mutta tärkeintähän tosiaan on se, että tätä touhuttiin niin kauan ku oli kivaa. Ei tätä koskaan haluttu jatkaa, jos sitä ei pysty tällä samalla porukalla tekemään. 


Ai miksi ei oltais otettu vaan pientä lomaa bändistä? Kunnon keikkatauko? Ei me pystytä siihen. Me ollaan pari luovaa taukoa pidetty ja silti ollaan otettu pari keikkaa vastaan. Ei ole hyvä pitää taukoa, jos ei saa kunnolla uutta tehdyksi. Ei ole mukava jauhaa sitä samaa vanhaa settiä vuodesta toiseen. Ei se minua haitannut, mutta varmasti meidän kuulijakunta olisi mielellään jo jotain uutta meiltä kuullut. Ei me haluttu ikinä, että tämä jämähtäis paikoilleen. Lyödään nyt kamat kunnolla kasaan ja katotaan comebackkiä sitten viiskymppisinä. Kaikki muukin tässä tapahtui niin nopeasti, ettei tätä projektia halua jättää lojumaan mihin sattuu. Liian tärkee juttu.


Ekoissa soittosessioissa me kolme valittiin soittimet. Henna halus soittaa bassoa ja meidän piti Riinan kans päättää kumpi soittaa rumpuja ja kumpi kitaraa. Riina oli aiemmin soittanu kitaraa, mutta ei me haluttu sitäkään että liidilaulaja istuis rumpujen takana. En tiiä, miksi minä ees rupesin laulamaan. Kai se vaan kehkeyty niin. Tykkään laulaa. 


Pitkin näitä vuosia mä tappelin (ja tappelen silloin tällöin edelleen) ääniongelmien kanssa. Musen lämppärikeikoilla mä itkin ku menin lavalle. Ääni oli niin finaalissa. Kritiikki tuntu pahalta. Ilkeät kommentit tuntu pahalta pitkin matkaa, vaikka yritin olla lukematta nettikirjotuksia ja esittää, että ei kiinnosta. Silti musiikintekeminen on mulle aina ollu parasta terapiaa ja sitä mä en ikinä aio lopettaa. Nämä kaks levyä on kokonaan mun päiväkirjaa. Ajatuksia ihmisistä ja elämästä ja omasta itsestä. 


Hienoja kokemuksia. Hienoja ihmisiä. Olen ollut onnekas. Meillä on ollut maailman paras taustatuki. Meidän kanssa oli tekemisissä ne ihmiset, jotka tosiaan ja aidosti välittää musiikista ja hyvästä meiningistä. Oikea asenne. Ei mitään hittien metsästystä, vaan ihan aitoa tavaraa ja tunnetta. Tuhat kiitosta menee tietty koko bändille. Oon ollu varmaan raskasta seuraa ajoittain. 


Iso iso iso kiitos Juha Juoni! JJ on juuri näitä ihmisiä, jotka tekee tätä hommaa oikeista syistä. Juhahan alko meidänki keikkoja järkkäämään puhtaasta mielenkiinnosta, se halus auttaa! Samoin Yliaskan Simelle suuresti kiitosta. Niinku Simelläkään ei ois ollu tarpeeks hommaa! Jakso se silti meitä alkutaipaleella puskea eteenpäin ja olla mukana ja hoitaa niitä mozzarellatikkuja ja järkätä keikkaa. Kotijoukoille tuhat kiitosta ja kumarrusta. Alaikäsinä päästiin kiertelemään Suomea ja vähän maailmaakin. Meihin luotettiin ja kaikki nuo kokemukset kasvatti meitä ihmisinä. Warner Music Finland! Kiitos. Ei varmaan jaksettu olla hirveän helppoja tyyppejä aina, mutta me kyllä arvostetaan kaikkea sitä mitä meidän puolesta teitte. Bisnes on bisnestä ja levyjen toivois myyvän vähän enempi. Silti meidänki hommaan jaksoitte nähä vaivaa, koko porukka. 


Stalingrad Cowgirls Cavalry, buttcrack on your mirror, herranen aika sentään. Ei vois parempaa joukkiota saada vierelleen. Teidän kanssa oli ihanaa, te olette hulvattomia. Ja omistautuneita! Kerranki "siellä jossain keikalla" ekan biisin aikana Hennalla hajos basso, mulla katkes kieli ja olin unohtanu kengät autoon. Lava oli tulikuuma, oli aika helteinen päivä... Paljain jaloin steppasin siinä ja tuntu siltä että nyt ei kyllä toimi mikään. Sitten nämä meijän omat urpot juoksee sieltä jostain portilta ja yllättää meidät niin totaalisesti. ALOIN ITKEMÄÄN. Ihania hetkiä ja muistoja. Ja se ihmisen kokonen orava...


Kiitos te kaikki. Minä kyllä jatkan, pöytälaatikossa (eli tässä macin garagebandilla) on kyllä tekeleitä ja ne ei jää vaan sinne. Kyllä te vielä jotain kuulette, ei tätä noin vaan lopeteta!


Raskas mieli ja raskas sydän. Etiäppäin vaan!









HENNA:
KIITOS!

Kaiken tämän hiljaiselon jälkeen luulisi, että jäähyväisten kirjoittaminen olisi jotenkin helpompaa. Mutta ei tää nyt ollutkaan. En osaa edes kuvailla miten tärkeä juttu tämä bändi on ollu mulle. Kun tytöt pyys mua mukaan 2005 reenikselle olin vielä ujo 15 -vuotias tyttö jolla oli pitkä vaalea tukka kahdella pompulalla. Siitä ei lopulta ole edes niin pitkä aika, mutta tuntuu että tässä välissä on ikuisuus. Mutta siihen ikuisuuteen on mahtunut lukematon määrä iloa, onnistumisia ja vähän itkujakin. Tämä on ollut melkoinen kasvutarina, niin bändinä kuin ihmisinäkin. Tää on tehny musta sen ihmisen, joka nyt oon. 


Tämä on ollut isompi osa mun elämää ku mikään luultavasti tulee ikinä olemaan.
Olen todella kiitollinen kaikille ihmisille jotka ovat tehneet tämän mahdolliseksi. Melkein hävettää ajatella sitä, kuinka paljon meidän eteen on tehty töitä ja mitä mahdollisuuksia meille on annettu. Isoimpina juttuina mieleen tulee heti Kiinan kiertue, Mötley Cruen lämppäyskeikka Moskovassa ja Michael Monroen kanssa soittaminen Japanissa. Mutta tärkeimmät keikat mitä ollaan heitetty, on ollu niitä pieniä pistokeikkoja mitä ollaan tahkottu niin perhanasti ympäri Suomea. Ja niiltä mukaan tarttuneita ihmisiä (kuin paska rattaassa <3).

Enpä vielä osaa sanoa, että mihin tästä. Pitää varmaan mennä kouluun, että pääsee siihen 8-16 elämään kiinni. En kuitenkaan myy bassokamoja, ei tämä vielä tähän jää. ;)

Kiitos vielä Juha, Damageri. Oot kestäny meitä kaikessa ja kamalan pitkään. Voi sua. Ilman sua ei oltais päästy yhtään mihinkään. Kiitos Tommi, Oksu ja Viltsu. Kiitos äidit, iskät, mummot ja mummit. Enempää en luettele. Tiedätte kyllä.

Kaikkein isoin kiitos ja anteeksipyyntö menee kyllä Stalingrad Cowgirls Cavalrylle. Olitte aivan upeita. Teidän takia tätä hommaa jaksoi. Ei voi uskoa, miten upeita ihmisiä on tavannut, oppinut tuntemaan. Ja miten tämä bändi on yhdistänyt ihmisiä. Kiitos.

Kiitos Enni ja Riina. 

Nyt mä sytytän (pikku)sikarin ja itken ja nauran näitä vanhoja kuvia katsellessa!

- Henna.










keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

13.6.

Huomenta vaan.
Erehdyin käymään kotisivujen vieraskirjaa lukemassa ja nolostuin. Onhan tämä nyt naurettavaa, että minkäänlaista infoa ei kuulu mistään päin ja voin kyllä ihan suoriltaan myöntää, että olen vältellyt vastaamasta tämäntyyppisiin kysymyksiin. Missä me mennään? Mitä me tehään? Tehäänkö me enää ikinä mitään? Mitä me ollaan tämän hiljasuuden ajan tehty?

Noh. Edellinen blogimerkintä oli siis joskus vuos sitten maaliskuussa. Hävettää. Meidän edellinen keikka oli Helsingissä, On The Rocksissa joskus joulukuun -11 alussa ko lämpättiin Ginger and Frienddssejä. Sehän oli kaikinpuolin ihan mahtava ilta. Oli hienoa nähä ekaa kertaa elämässä Wildheartsin biisejä livenä (toki ei ny ollu se Wildheartsin kokoonpano, harmi) ja muutenki ne kaverit osaa kyllä olla kaikinpuolin niin mukavia että ei ollu ollenkaan hankalaa nousta lavalle ennen heitä.

Meille on tulossa muutama keikka. Yhen pitäis olla nyt ehkä kesäkuussa? Hävettää ku en ees muista. Meillä on Nosturilla treenis, josta me maksetaan joka kuukausi sen verran et sen rahan vois käyttää vaikka ja mihin. Se on meille enemmänki semmonen kamojensäilytyspaikka. Onhan sieltä Tampereelta nyt ihan helvetin hankala päästä tänne Helsinkiin treenaamaan. Miten me sillon onnistuttiin treenaamaan ja äänittämään levyä ku minä asuin Sallassa, Henna Helsingissä ja Riina Tampereella? Tehtiin me keikkojaki sillon. Tällä hetkellä suurin onkelma on ehkä kuitenki se, että meillä ei oo laulukamoja siellä. Ja semmosten ostamiseen tarttee rahaa. On hankala rueta uusia biisejä treenaa, jos ei oo mihin laulaa.

Mä oon itse jopa miettinyt, että oisko järkevämpää vaan jättää tämä tähän. Toissapäivänä katoin yhtä videopätkää, jonka oon itekseni väsännyt iMoviella omakuvaamistani bändimatskuista ja videon lopussa tirautin pari kyyneltä. Ei hävetä myöntää. Mulla itellä on ihan älytön ikävä keikalle ja ylipäätään kiertelemään ympäriinsä. Festareita. Hikisiä klubeja. Ihan mitä vaan! Kävin tuossa talvella katsomassa Tavastialla Michael Monroen keikan ja aattelin, että ko sen melkeinpä saman setin on nähny jo useasti ni se ei niinkään lujaa hetkauttais ku ekalla kerralla. No mitäs. Itkin sielläki!! Sehän on mieletön bändi. Mutta päällimmäisenä asiana mun mielessä oli tää: me ei enää ikinä tulla soittamaan sillä lavalla eikä millään muullakaan lavalla niin että ihmiset ois siinä ja niitä ois paljon ja niillä ois kivaa.

Mä oon kirjottanu biisejä. Kukaan ei oo juuri kysellyt tai painostanut, että uutta matskua pitäis olla. Hiljaiseloa kaikinpuolin. Mulla on ollu oma rauha kirjoittaa. Ja niitä on tullu ihan reippaasti. Pienen painostuksen alla sitä matskua vois olla jo ihan levyllinenkin. Nyt mä oon kehittyny paljon enempi tekstipuoleen. En mene enää ehkä helpoimman kautta, vaan mietin niitä sanoja tarkemmin. Mä oon myös miettinyt, pitäiskö mun tehä joidenki kavereiden kanssa mun oma levy mun omista biiseistä sillä aikaa kun oottelen, että Riina touhuaa siellä Tampereella ja Henna päiväkodissa. Olo on kaikinpuolin turhautunut.

Mä oon kesälomalla ja mulla ei oo mitään tekemistä. Mä soitan ja kirjotan ja mä haluisin nauhottaa tällä mun koneella enempi ja paremmin. Tähän asti mä oon tehny pikkudemoja Garagebandilla tän koneen mikin kautta. Siis soitan vaan akkaripohjat ja lisään hullun läjän lauluja. En tiiä. Emmää tiijä.

Olin reissun päällä tuossa kesäkuun alussa ja siellä multa nyysittiin käsveska. Perskale. Henkkarit ja kaikki. Mä joudun ny oottaa uutta ajokorttia sen viis viikkoa ja uutta passiakin viikon. Ei oo henkkareita = en voi nauttia ees terassikeleistä ite siellä terassilla ko MULLE EI TARJOILLA jos ei oo henkkareita. Hehheh.

Muuten kaikki on ihan hyvin. Työt loppui ja kouluista odottelen vastauksia. En tiedä, haluanko kouluun vai ei. Sekin sitoo niin paljon. Toisaalta viikonloput ois väkisinkin vapaat, joten keikkaa vois (...) tehä.

Mä haluaisin vastauksia muiltakin tytöiltä.
Mä en ihan ees tiiä mitä ne aattelee meidän bändistä ja sen tulevaisuudesta enää.

Musta tuntuu, etten mä oikein pysty olemaan elämässäni tyytyväinen, jos mä en voi soittaa.

Terveisiä kaikille ja pitäkääs huolta :)
Enni.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

30.3.

Hyvää kevättä ihmislapset.
Ajattelin, että on pelkästään reilua päivittää taas kuulumisia ja kertoilla, missä bändi nykyään menee. Ollaan pidetty keikkataukoa jonkin aikaa ja tauko jatkuu vielä niin kauan kuin on tarvis. Ollaan juuri muuttamassa reenikseltä toiselle ja yritetään saada kunnon treenirutiini, paljon soittoa yhdessä ja mielellään toki myös erikseen.
Kovasti ihmiset on kyselleet, että missä on Stalingrad Cowgirls. Onko keikkoja? Onko uusia biisejä? Koska seuraava levy? Tähän asti oon saanu kierrellen ja kaarrellen vastailla, että no joo no ei no eeijooooj en tiiä, on kai jotain sillon tällön aina joskus ehkä.
Oon ite taistellu eräänlaisen ongelman kanssa jo kohta vajaan vuoden verran. Oon ollu mykkä, en oo pystynyt koskemaan kitaraan tai edes ajattelemaan biisienkirjotusta. Nyt oon täällä kuitenki kertomassa, että kolmas Cowgirls-levy on työn alla. Ainoo mitä tarvitsin oli tönäsy oikeeseen suuntaan ja sen sain. Tänä aamuna heräsin aikasemmin ku yleensä, keitin pannullisen kahvia, istuskelin auringonpaisteessa, polttelin tupakkaa ja soitin kitaraa ja huomasin, että ei pelota enää! (Synnytyksenjälkeinenmasennus) Meidän toisen levyn julkasun jälkeen oli outoa, ei oikein tienny missä pitäis olla ja mitä pitäis tehdä. Mut silti oli olo, että jotain pitäis Tehdä. Eikä silti osannu, tienny. Ja nyt mä sain inspiraation takasin. Kaks hassua päivää ja se oli siinä, mä tajusin monta asiaa kirjottamisesta ja nyt oon taas niinku uus ihminen. Kai keväällä on myös jotain tekemistä asian kanssa. Auringonpaiste ei haittaa kyllä yhtään.

Kyllä tuli avauduttua, ei onneks liikaa.
Mutta nyt taas tapahtuu :)

Enni.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Hyvää päivää kaikille tasapuolisesti.

Oli yööö. Mä sanoin Bolanille älä lyööö.

Moro. Oon nyt taistellu hetkisen aikaa täällä Helsingissä tämän lumen ja jään kanssa. Hennan kanssa ollaan vähän naureskeltu (no ei tämä kyllä enää ees naurata) tätä talvea. Sallassa oli aina kylmä. Oli aina vitusti lunta ja pakkasta. No, eip oo enää. Se pakkanen ja lumi seuras meitä perkeleitä tänne Helsinkiin. Tämä on ikävää.

Yritetään säätää treenistä meille nyt jo vaikka kuinka monetta kertaa. Torstaina ku olin röökillä Henna seuranani tuolla Bäkkäribaarin ulkopuolella, tuli pari ukkoa höpöttelee ja siitä saattais kans aueta reeniksen ovet meille. Menee vaan niin vaikeaksi yhen treenikämpän löytäminen. Ja sitte ku löytyy, tulee ongelma vuokranmaksun kanssa, ko meillä on tuo osakeyhtiö ja sen pitäs ne maksaa mut mitenkä. Pitäis ottaa puhelu ihmiselle, joka tietäis. Kuka tietäis?

Tänään me soitetaan Bar Bäkkärin yläkerrassa eli Green Roomissa Karrin synttäreillä puol yhentoista (tai yhentoista) maissa erikoissetti. Tai no, se on vaan vähän lyhyempi ja rennompi ja jotain ylläriä on kans... Joululomalla Sallassa kerettiin nimittäin käydä vähän soittelemassa vanhalla reeniksellä ja aateltiin siellä sitte reenaa jotain kivaa tuonne Karrille. Tulkaa ihmeessä sinne pyörimään, ois mukavaa.

PS. Keikkarintamalla tulee nyt olee hiljasta. Tarkotus ois kerranki ottaa kunnolla aikaa uusiin biiseihin ja ennen kaikkea TREENAAMISEEN.

//Enni

tiistai 19. lokakuuta 2010

mun kävelyssä on voittajan tahti...

http://www.youtube.com/watch?v=ldvg1Xq8nnE

torstai 14. lokakuuta 2010

ask me no questions


Mitäs mä nyt kirjoittaisin tähän... Uskokaa tai älkää, mutta tää ikkuna on ollut auki eilisestä asti. En vaan nyt oikein osaa! En saa aikaseksi! Pari yötä on menny siihen, etten oo saanu unta ennen kahta. Koko syksy on menny muuten ok unen kannalta: päiväunta riittää ja yöunta kans. En tiedä, olenko nyt edellisinä öinä tiedostamatta jänskänny Saksan rundia vai mikä vittu mua vaivaa... Pakko kirjoittaa edellisestä reissusta pari sanaa ylös, siitä jäi nimittäin todella paska maku suuhun.

Oon tässä taistellu kuumeen ja flunssan kanssa jo useamman viikon. Hetken aikaa vaikutti siltä, että mie selätän sen. Tottakai viikko sitten maanantaina se paskianen hyökkäs takas. Takatalvi. Takaflunssa. Peräflunssa. Olenpa nokkela...

Tiistaina piti lähteä Turusta lautalla Tukholmaan. Syötiin hyvin, pysyin kaukana alkoholista, että terveys ja ääni pysyis kuosissa. Nukuin kunnolla. Nukuin vielä seuraavan päivänki, että illan keikalla oisin iskussa. No ei lähteny ei. Olo oli koko ajan sellanen, että mun pää ois ollu tuhannesti isompi ku muu kroppa.
Keikalle oli tullut pari calvaryn jäsentä, joka piristi mieltä kyllä kovasti. Aina niitä ilmestyy sillon ku vähiten odottaa... Tuntu jopa siltä, että kyllä tästä vielä ihan hyvä ilta ja hyvä keikka kehkeytyy. Keikka vedettiin, oorrait, mutta siinä parin biisin jälkeen huomasin harmikseni sen, jota tavallaan osasin jo odottaa. Flunssassa ja räkäsenä lauluäänen häviäminen on erittäin erittäin todennäköstä. Ainakin mulle. Ja niinhän siinä kävi. Keikan jälkeen stressasin takahuoneessa seuraavia päiviä, melkeinpä itku kurkussa. Ääntä ei lähteny juuri yhtään. Matalia ääniä tulee ihan ok, mutta heti kun yrittää tavallaan nostaa sitä äänenkorkeutta, se katoaa. Jos yrittää "pakottaa" äänen, eli vetää lujaa, se särisee. Seuraavana aamuna ois ollu Göteborgissa tv- ja radioesiintymiset. Mukana myös akustisesti pari biisiä. Ajattelin, et joo kyllä se menis, jos vaan Henna ja Riina vois vetää lauluosuudet. Osaahan ne kuiten biisit, ei siinä mitään.
Sit mietin, että mites illan keikka. Ja mites sitä seuraavan päivän Helsingborgin keikka. Siinä vaiheessa meinas jalat pettää. Aattelin, että maailma kaatuu siihen paikkaan. Tiesin, etten pystyis vetää niitä keikkoja puolikuntosena. Ääni pois, energia pois. Kiertuemanageri, maailman paras sellanen, Anna sano, ettei kannata lähteä ajamaan Göteborgiin seitsemää tuntia vaan radion ja telkkarin takia, jos keikkoja ei pysty vetää. Se sano, että heittää mut seukkiaamuna lääkärille ja perutaan keikat. Anna piti meistä tosi hyvää huolta koko Tukholman reissun ajan ja oli aivan äärettömän iso apu.
Seuraavana aamuna menin käymään korva-nenä-kurkkulääkärillä ja se sano, että mulla on akuutti kurkunpääntulehdus. Nice one! Great success...... Sano, että ooppa hiliaa, äläppä laulele, älä ees puhu mitenkään paljoa. Ota iisisti, ota lepiä, nuku hyvin, syö hyvin. 10 päivää ois pitäny pitää hiljasuutta, ja senki jälkeen kuulemma ääni ois heikoilla. Parantumiseen pitäis antaa kunnolla aikaa, mutta njää. Passskat, jos meille on JJ Saksan rundia puskenu hiki perseessä koko kesän, niin en minä nyt sitä ala parin saikkupäivän takia perumaan. Mä haluan lähteä sinne. Ja mulla on niin vitun huono omatunto tuosta Stokiksen reissusta, että ei helevetti. Tunnen aina ne myötätuntoset katseet ja vihaan niitä, aina aina aina ku aletaan puhuu tästä mun sairastelusta ja muusta. Miksaajaki sano, että melkein joka reissulla ko se on ollu, nii mie oon ollu sairaana. Joo, totta.
Parantuisin mielelläni heti, jos siihen joku supernopee superlääke keksittäis. Syön nytkin antibioottikuuria (ei mitään hajua mitä se on, ko kaikki on ruotsiksi ja miehän en etes kirjottanu sitä kieltä)... Oon syöny koko tän viikon terveellisesti. Tai niin terveellisesti ku osaan. Päätin jättää viinan hetkeksi syrjemmälle, ainaki Saksan rundi on pakko ottaa ilman. Ehkä ihan hyvä näin. Kasvunpaikka. En mä sitä kokonaan lopeta, ihan hyvä on sekottaa pää aina välillä, mutta nyt mä katon hetkisen ilman. Katon, mitä se tekee mun kropalle. Mie oon jättäny hiilareita vähemmälle. Juonu paljon. Mutsi laitto edellisen Rovaniemen reissun aikana mun mukaan pari pulloa omatekemäänsä puolukkamehutiivistettä ja oon vetäny sitä huiviin aika reippaasti. Mutsi on ollu muutenki turhan huolissaan, se löi mulle samaan settiin kalanmaksaöljyPULLON. Ei siis ees niitä kapseleita, jotka ei maistu raa'alle kalalle ja mädäntyneelle maksalle... Kuitenkin, oon ottanu lusikallisen sitäki joka aamu. Syön vihreitä juttuja, syön porkkanaa, syön hedelmiä, syön lihaa, eilen söin kalaa... Syön usein, mutta syön terveellisemmin ja tavallaan "vähemmän" kerralla. Tässäki kämpässä on ekaa kertaa varmaan hedelmiä tässä keittiönpöydällä, poekakaveri on aika allerginen kaikille. Paitsi mandariineille. En oo huomannu mitään muuta eroa olossa, ku että painoa on lähteny hitusen. Ehkä kaikki paska alkaa pikkuhiljaa lähtee mun kehosta ja mä alan parantuu. Kun oon kokonaan kunnossa, mä alan kohentaa kuntoa. Pikkuhiljaa... Mut sitä mä en alota, ennenku tää perkeleen nenu ei enää vuoda. Jos mä alan sairaana riuhtoo, nii sitte vituttaa ko ei tästä parane ikinä.

Tukholman keikan jälkeen tuli paljon uusia ideoita bändin tulevaisuudesta mieleen, kaikilla meillä. Mm. haiken, innostunein, surullisin, pettynein, itsevarmoin ja huojentunein mielin. Koko tunteiden kirjo siinä samassa, kaikkien kolmen naamalla. En todellakaan tarkoita tällä sitä, että oltais heittämässä kitarat nurkkaan. En todellakaan. Me ei päätetty mitään. Puhuttiin vaan. Heiteltiin ideoita. Keikan jälkeen ku muutenki on jotenki ihan töttöröö... Sellasia ajatuksia, jotka tulee ja menee. Mut niitä jää miettimään. Nimittäin jotain tälle tilanteelle on tehtävä. Tuntuu, että aina on joku juttu paskasti. Pitää miettiä. Pitää miettiä paljon. Joku järkevä ratkaisu tälle tilanteelle... Mä en jaksa olla sairaana. Mä en jaksa olla enää se, jonka takia perutaan keikkoja. Riina vois opetella kävelemään portaita... Mä voisin opetella tuhat asiaa. Henna tuntuu olevan ainoa, joka pystyy tekee keikan koska vaan. Paitsi se on duunissa aina.

Oon ollu alkuviikon pois töistäki, että parantuisin tälle Saksan rundille. Kyllä kismittää, jos tämäki reissu menee reisille meikäläisen takia.

Luin parin päivän sisään Tony Parsonsin kirjan Onnen kiertotie. Suosittelen! Oon aiemmin lukenu Parsonsilta Man and boy -kirjan, joka oli aivan älyttömän hyvä. Ite tykkäsin kovasti, tykkäsin kans onnen kiertotiestä melkein yhtä paljon. Jos teillä joillaki on Parsonsin kirjoja (niitä on just tuo Mies ja poika ja sitte joku muu, oisko ollu mies ja vaimo vai mikäsenyoli) ja ette lue niitä enää (tai jos näette jossain alennusmyynneissä) niin lähettäkää mulle. Maksan ihan mielellään. Muutenki, jos on jotain kirjasuositteluja, nii heittäkää tänne. Oon ihan sekasin kirjoista. Tuo meijän kirjahylly on ihan hyvän kokonen tämän ikäsille ihmisille, mutta musta tuntuu että se on koluttu jo tuhanteen kertaan läpi.

Kirjoitellaan rundilta,
ehkä jotain videopäivitystäki vois tulla.
Harmi, ettei olut ja makkara lähe mun kohalla,
mut lupaan yllyttää tyttöjä siihen hommaan munki puolesta.

Pitäkäähän huolta,
Enni.


perjantai 10. syyskuuta 2010

syyskuun tunnelmia.

Tervehdys taas,
ajattelin kirjoittaa vähäsen kuulumisia.

Kesä meni lujaa ja nopsaan, vaikkakin keikkoja ei kauheasti tullut soiteltua. Riinan treenikompastus oli ikävin juttu, mitä koko kesänä kerkes tapahtua. Sen vuoksi liian monta keikkaa jouduttiin perumaan ja koko bändi kerkes lähinnä keskittyä vain lomailemiseen. Itsekin pidin "ansaitun tauon" biisinteosta. Mun mielestä kesällä on kamalan vaikeaa istahtaa alas kirjoittamaan, vaikkakin biisi-ideoita tuli hurjasti. Alkukesästä kirjoittelin ja äänittelin jotain ylös, olinhan turhankin innoissani muutostani Helsinkiin ja kaikkien jutskien lutviutumisesta oikeisiin uomiinsa. Aattelin, että perkele ei näistä kivoista jutuista oikein osaa kirjoittaa. Joten odottelin. Ja odottelin. Nyt syyskuun aikana on monesti autonratissa tullut mieleen laineja, joita vois käyttää biiseissä. Tottakai pientä syysmasistelua on ilmassa, mikäs vois olla siistimpää, nimittäin pieni melankolia synnyttää parhaat biisit. Ostin myös tosi siistin kirjoituskynän (!!) ja aattelin palata juurilleni ruutuvihon ja kynän parissa. Mulla on vielä tallessa vihkoja, joihin kirjoittelin ekan ja tokan levyn sanoja, niitä oli hauska lueskella ja katella mitä kaikkea oli tullut sitten äänittelyjen mukana muuteltua.

Ja minä rikoin kitarani. Tai siis en mie ite sitä rikkonut. Kesällä Kaapelitehtaalla oli ollut jotain kosteusvauriohommia ja siellä oli esimerkiksi rumpuloisia homehtunut aika kiitettävästi. Meidän kamat oli ihan ok, Hennan bassokeisit oli vaan ottanu kosteutta vähäsen. Ei soittimet onneksi. Avasin kitaralaukun ja tutkailin tuota Musamaailmasta hankkimaani Tokain Lessua, "ihan ok, ei tälle oo käyny mitään. Vähän tuntuu kostealta, tai sitte vaan kuvittelen". Ja käänsin kitaran nurinpäin. Kaulassa oli helevetinmoinen halkeama. Vitutti, ainaki sen parin sekunnin ajan. Se oli sen verran iso palkeenkieli, että oisin huomannu sen ite edellisissä treeneissä, jos se ois itellä menny hajalle. Nyt vaan sitte mietityttää, että miten helvetissä se on voinu siihen tulla. Se on ollu kovassa keisissä hyvin tuettuna, en oo heitelly sitä mihkään enkä kolautellu muutenkaan. En oo vielä saanu vietyä sitä korjaukseen, ku en uskalla aatella tuota rahahommaa. Artisti maksaa, tottakait, mutta kön sitä rahnaa ny ei vaan tällä hetkellä oo. Ja syyäkki vois jotain. Mutta pakko kai se on viedä korjaukseen, tai vaihtoon, tai roskiin, tai mihin vaan. Onneks on paljon tuttuja, jotka voi tässäki asiassa auttaa. Ite ku oon niin auttamattoman huono kaiken tekniikan kans.

Huomennahan meillä ois Helsingissä Virgin Oil Companylla keikka, meidän setti alkaa siinä puolenyön maissa. Helsingin keikasta onkin aikaa. Oisko juuriki ollu se Loose viimeks, ja siitähän nyt on jo aikaa. Meidän kakkossinkku on ootellu jo hetken aikaa julkasua ja nyt se saadaan sitte ulostettua. Levyltä valittiin pallaadi 911 toiseksi sinkuksi, ko eihän meillä juuri noita hitaita oo radiosoittoon koskaan kokeiltu. Se on mun mielestä ihan hauska ajatus, kolmantena vois lyödä jonku reippaan rallin taasen. Babygirliin on kerinny jo vittuuntua, mutta oli kyllä pirun siistiä, että se keikkui Yleäksän Himotuimmissa niinkin pitkään. Aivan loistavaa. Iso kiitos äänestäjille, varmastikki Cavalryn tyypit on taas ollu isosti mukana. Aivan paras ! Muistakaahan liittyä mukaan meijän ratsuväkeen, jos kinostaa. Eikä tartte etes kinostaakkaan. On mukava tuntea kuuluvansa johonki...... Hehhe.

http://www.stalingradcowgirls.com/cavalry-forum/index.php
Tosa o tuo lingi.

Mitäs muuta. Loppuvuodeksi Juoni on vähä juoninu keikkaa tuonne Suomen ulukopuolelle kans, Ruotsia ja Norjaa ja Saksaa ja mitähän kaikkea. Jätkä on ihan sekasi, onneks. Minusta on mukava päästä puhumaan taas tuhatta eri kieltä yhessä lauseessa. Toivottavasti keikkoja kuvataan ja heitetään taas youtubeen, että ihmiset pääsee piikittelee minua ja minun multilanguageskillssejä. Hohhoi. Vois alkaa miettiä noita välispiikkejä etukäteen. Kirjottaa ne vaikka paperille. Tai jumalauta MacBookille ja sitte vois olla masee ja roudaa lavalle omenakoneen ja lyyä rillit päähän ja nostaa kitara kainaloon asti ja soittaa äsgeellä. Aattelin muuten huomenna soittaa Virginissä SG:llä. Mulla haluttais ehkä ostaa uus kitara. Soitin Lahden Jazztorilla poekakaverin Lessulla, valkosella. Samantyyppinen ko mulla oli se ega Gibsoni, mutta tuo oli Tokai ja siinä oli ne maseet mustat reunanauhat (noniinpäniin..... koittakaa saada selko). Sillä oli kivaa soittaa ja se näytti kans mukavalle. Ehkä seuraavaksi hyökkään taas valkosen lessun itelle! Pitää oottaa eka pari vuotta, että saa rahnaa. Lahjotuksia otetaan vastaan.

Mitäpä tuota muuta! Ei mittää, nähään keikoilla.
Pitää kyllä mainita, että oon ollu taas ihan töttöröö näillä edellisillä keikoilla. Lahessa, Oulussa... Ainaki Oulun setin aikana meinas taas kakka tulla housuun ko huomasin että Artzzzi ja Zanna oli sielä ja jotain muutaki porukkaa, ihan älytöntä. Noinki pitkiä välimatkoja pyöritään vaan kattomassa joku hassu keikka. Ihan outoa. Mutta tosi tosi tosi isoa sydäntä vaan jokaiselle, joka tukee tavalla tai toisella tätä meidän pientä harrastusta <2333242

Toevoopi ENNI:

torstai 19. elokuuta 2010

NINE LIVES

Heippa pupuset! Huomaa, että lomailut itse kullakin cowgirlillä päällä, kun ei oo tullut päiviteltyä blogia. Anteeksi siitä. Heinäkuun keikat meni meiltä vähän hänekseen. Anteeksi siitäkin! Seuraavassa pikku selvitys siitä, mitä oikeastaan tapahtui...

13.7. oltiin tyttöjen kanssa sovittu treenit Kaapelitehtaalle Helsinkiin. Mä lähdin vähän kiireessä Tampereelta liikenteeseen ja nakkasin jalkaan tennarit, joita en ollut pitänyt yli vuoteen. Tallailin rautatieasemalle noin 800 metrin matkan, ja siinä vaiheessa oli jo hirveät rakot jaloissa. Ei auttanut, oli pakko mennä niillä, muuten en ois ehtiny junaan. Pääsin sitte Helsinkiin ja hiippailin rautatieasemalta Punavuoreen Ennin luo aamupalalle, josta Henna (onneksi) haki meidät autolla. Kaapelilla sit kasailtiin kamat ja veivattiin biisejä keikkakuntoon. Soitettiin siinä aikamme, ja päätettiin käydä vähän ulkona viilentymässä. Mä tuskailin kengissäni ja jouduin varomaan askeleitani, kun käveltiin portaita alas takas kämpälle. Siinä sitte viimeisellä askelmalla muljautin oikean nilkkani kunnon rusahduksen saattelemana. Kieriskelin lattialla ja itkin ja nauroin samaan aikaan. Tytöt aatteli, että ei sille mitään käyny, ja istahtivat sit portaalle katselemaan mun kärsimyksiä... Jalkaan sattu ihan pirusti ja mä aattelin et nyt kävi pahasti. Henna lähti hakee mulle jäitä Kaapelin kahviosta. Alettiin siinä soittelemaan nollakakkoseen ja etsii lähintä ensiapuasemaa. Soitettiin me hätänumeroonki... :D Kurvattiin sit Viiskulman terveysasemalle, jossa terkkari laitto liimasiteen tähän jalkaan. Ajattelin jo, että lähden takas Tampereelle, mutta koska jalka oli tosi kipeä, varasin ajan yksityiselle ortopedille Helsinkiin vielä samaksi illaksi. Sieltä sain lopulta sellasen tuomion, että nivelsiteet on venähtäneet ja ulkokehräksessä (pohjeluun kärki) on pieni murtumalinja. Neljä viikkoa nilkkatuki jalassa ja soittokielto...

Jouduttiin tosiaan perumaan heinäkuun keikat.. (Paitsi Simerock, jossa vedettiin akustinen setti.) Tosi huonoon saumaan sattu toi mun pöhellys, mutta minkäs teet. Harmitti ihan kauheesti, ja kyllä mä muutaman kerran tirautin itkunki sen takia, et ei pääse keikalle. Nyt jalka on toipumaan päin, viime viikolla laitoin kaappiin kovia kokeneen nilkkatuen. Siitä muuten löytyy Simerock-tuliaisina aika monta nimmaria yms! Nyt lauantaina olis tarkotus palata takas lauteille Lahden Jazztori-festeillä. Ja syyskuussa on paljon huippu keikkoja luvassa :) Toivotaan et koipi kestää... Mut mä alan taas pakkaamaan, sillä Helsinkin kutsuu. Nähdään!

-Riina

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

SC Arto Nybergin Kesäduunibluesissa soittelemassa.

http://areena.yle.fi/video/1160020

Näkösällä vielä seitsemän päivän ajan!

tiistai 6. heinäkuuta 2010

SÄHKÖSHOKKEJA SUVIYÖSSÄ

Ihanan helteistä heinäkuun kuudetta muruset! Oon heränny ennen kasia ja hoidellut vähän rokkijuttuja näin kotoota käsin. Eli huomenna alkaa Stallareilla ihan toden teolla tän kesän keikkahommat! Kello 11:30 meikä rantautuu Helsinkiin ja puolen päivän aikaan starttaa valkonen sprintteri Kaapelitehtaalta!

Suuntana meillä on siis Karjalan Prikaati Vekaranjärvellä. Ihana päästä soittamaan sotapojille pitkästä aikaa ;) Hassua tosin, että alkaa siitäkin hommasta kadota hohto, kun suurin osa intissä olevista on mua jo pari vuotta nuorempia! Kyllä sitä neljä vuotta sitten vielä katteltiin sillä silimällä vormujen perään :D

Illalla sit huristellaan takas Helsinkiin yöpymään ja viettämään yhtä välipäivää. Mitäs kivaa me keksittäis? Meitä saa hakee leikkimään! Perjantaina sit rokki soi Porissa, Finn Hits-festareilla ja lauantaina pistetään Aitoon Kirkkarit sekaisin!

Hei ja arvatkaas mitä! Just kolahti postista sisään TAMK:in kirjekuori! Aamulla tuli jo viesti et mut on hyväksytty opiskelee hoitsuksi. Hieno fiilis, jutut rupee järjestyy. On keikkaa, on opiskelupaikka, on huippu kämppä, on mies ja huippuja ystäviä, on kesä! Nyt ei sit auta muuta ku lähtee rantsuun nauttimaan auringosta ja uimailemaan!

Nähdään keikoilla!!!

Piis & lööv!

-Riina